sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Sittenkin hevoskouluun?

Mä oon viime aikoina pohtinut pitkälti mun tulevaisuutta ja koittanut tehdä jotain päätöksiä. Monelle on selvää, mihin ammattiin pyrkii ja mitä uraltaan lähtee tavoittelemaan, mutta mulla tää valinta on aina ollut melko vaikea.

Käyn tällä hetkellä lukion toisen vuoden viimeisiä kursseja. Ensi syksynä suuntaan kirjoittamaan pitkän englannin ja historian, joista jatkan keväällä yhteiskuntaopin, äidinkielen ja ruotsin pariin. Valmistun ylioppilaaksi vuoden kuluttua.


Ensi viikolla mulla on valintatilaisuus, jossa arvioidaan mun palveluskelpoisuus armeijassa. Olen hakenut 2/2019 erään ja toivon voivani suorittaa naisten vapaaehtoisen asepalveluksen Karjalan prikaatissa. Armeija antaa aikaa myös jatkon kannalta. Jos tuntuu, että motivaatio ja kiinnostus riittää intissä, olen myös halukas etenemään johtajakoulutukseen.

Peetulle mulla on tarkoitus etsiä tuoksi ajaksi sitoutunut vuokraaja tai puoliylläpitäjä. Hevonen tulee asumaan meidän kotipihassa, jotta lomilla pääsen myös itse ratsastamaan ja touhuamaan sen kanssa. Tästä prosessista kuitenkin ehkä myöhemmin lisää. Uskon löytäväni tuttavapiiristä taitavan, vastuuntuntoisen ja ehdottomasti luotettavan henkilön tuoksi ajaksi. 


Minne sitten armeijan jälkeen? Lukio ja intti olivat mulle itsestäänselvyyksiä, mutta jatko-opiskelupaikka ei todellakaan. Mä en oikein yhtään tiedä mihin sitä tästä lähtisi. Opon kanssa ollaan rajattu vähän kenttää ja tällä hetkellä potentiaalisimmat vaihtoehdot ovat yhteiskuntatieteet tai suojelu- ja sotilasala. Toisaalta olen melko pätevä äidinkielessä ja mulla on työkokemusta jo mm. journalistiikan parista. Myös kuvataide on yksi mun vahvuuksista ja kuulen harva se päivä, että kannattaa oikeasti harkita myös taiteen aloja. Vieraissa kielissä olen puolestaan melko kehno ja fysiikka/kemia/matematiikka ei kiinnosta yhtään.

Sitten on vielä ne hevoset. Mä oon aina sanonut, että en halua hevosista ammattia. Se on luultavasti ihan fiksu päätös. Mutta...


Päivä päivältä mulla on yhä enemmän se fiilis, että tää on se mitä mä oikeasti haluan tehdä. Oon jo aika kauan laittanut aina harrastuksen ja hevoset kaiken edelle. Oli kyseessä sitten koulu tai kaverisuhteet. Mun lähimmät ystävät sen ymmärtää, mutta en voi silti kieltää etteikö ajoittain talleilu rajoittaisi vähän liikaa muuta elämää. Mua se ei haittaa, mä nautin tästä ja hevoset on mun intohimo. Koulussa kuitenkin pärjään erinomaisesti, sillä hyvä luontainen kirjoitustaito kompensoi todella paljon ja mulla on sen ansiosta varaa ottaa vähän rennommin numeroiden säilyessä silti hyvinä.

Samban jalkaongelman diagnosoimisen jälkeen koin pienen taantuman hevosjutuissa. Tuntui niin epäreilulle, että kun pitkä ja kärsivällinen työ vaikean ponin parissa lähti vihdoin sujumaan, se kaikki vietiin taas kerralla pois. Sara oli lievästi kuvailtuna räjähdysherkkä, kuuma eikä todellakaan mistään helpoimmasta päästä. Vei kauan aikaa saada sen sielunelämästä kiinni, mutta kun sen tajusi, lähti ratsastus sujumaan aivan uudella tyylillä. Toki me mentiin aina kovaa ja korkealta, mutta yhdessä ratsukkona. Kotona ja valmennuksissa päästiin jo hyppäämään ihan esteen kokoisia esteitä. Kun oireet alkoivat ja klinikalta tultiin papereiden kanssa kotiin, oli olo melko raastettu. Toki helpottunut ja kiitollinen, mutta siinä vaiheessa jo tiesin, että me ei enää nousta samalle tasolle uudelleen.


Tietenkin mä tallilla kävin päivittäin hevoseni hoitamassa ja liikuttamassa, mutta siitä puuttui selkeästi se tietty palo. Vapaa-ajat menivät silloisten kavereiden kanssa ja rahat sai sujuvasti tuhlattua vaatteisiin, meikkeihin ja muuhun vastaavaan. Jossain vaiheessa tapahtui taas muutos: harrastuksesta tuli jälleen elämäntapa. Palasin totaalisesti sinne 11-vuotiaan ponitytön tasolle, siihen innokkuuteen ja hulluuteen hevosia kohtaan.

Vaikka eihän mulla tuolloin ollut mitään ratsua alla, mutta silti joku kipinä syttyi uudelleen eikä ole vieläkään sammunut. En usko, että se tulee enää koskaan sammumaankaan. Kuten jo sanoin, päivä päivältä huomaan, kuinka äärettömästi mä rakastan tätä juttua. Oli mulla sitten alla huippuponia tai ei, jokaisen hevosen kanssa työskentely on suuri lahja.



Mieluustihan mä edelleen myös sen puoliverisen ottaisin, mutta ihan yhtä suurella motivaatiolla mä nyttenkin harrastan. Vähän extempore sain reilu vuosi sitten projektiksi meidän nuoren piekkarin, jonka ratsukouluttaminen on ollut huikea kokemus. Tässä samalla olen huomannut, että pikkuhiljaa olen myös taas askeleen lähempänä niitä tavoitteita, joihin jo Samban kanssa melkein yllettiin. Onhan siihen vielä aikaa, mutta joka tapauksessa.


Oon jo jonkun aikaa miettinyt, että intin jälkeen menisin opiskelemaan hevosalaa. YO-pohjaisena perusopinnot kestävät kaksi vuotta. Uskon, että olen siviiliin palauduttuani edelleen siinä tilanteessa, että tulevasta ammatista ei ole vielä käsitystä. Siksi muutaman vuoden hevostelu tekisi varmasti hyvää. Hevosalan opintojen jälkeen voisin opiskella sen "oikean" ammatin tai tehdä vaikka muutaman vuoden töitä ponijuttujen parissa ja jatkokouluttautua siinä pidemmälle.

Hevoset ovat toimineet mulle jo useamman vuoden pienimuotoisena bisneksenä. Oon pitänyt tunteja, järjestellyt tapahtumia, tehnyt tallihommia, ratsastanut sekä ratsuttanut hevosia ja pyörittänyt yhdessä porukoiden kanssa meidän omaa yksityistallia. Mulla on melko vankka kokemus ja pitkä tausta, mutta ammatillinen pätevyys ja osaamisen syventäminen olisivat hyvä piste iin päälle.

Ja olisihan hevosalan opiskeluista valtavan suurta hyötyä mm. mun ratsastukselle, jonka parissa pääsisin varmasti kehittymään yhä enemmän. Opinnot toisivat tullessaan erilaisia ratsuja hevosista poneihin ja pitkälle koulutetuista remontteihin. Jokainen satulassa vietetty sekunti on kallisarvoisen tärkeää ja opettavaista, joten aika hevosalan opintojen parissa ei varmasti menisi hukkaan. Kehittymisen kannalta kaikista ihanteellisintahan olisi ratsastaa paljon erilaisia ratsuja.

Tietenkin ymmärrän myös, että opiskelut eivät ole pelkkää kivaa duunia hevosten parissa. Siihen sisältyy myös rutkasti töitä, aikaisia herätyksiä ja pitkiä päiviä. Tää kaikki on kuitenkin mulle jo lähes nyt normaalia arkea. Koen muutenkin olevani melko ahkera enkä hätkähdä vähästä. Kai sekin jo jotain kertoo kestävyydestä ja sitkeydestä, että suoritan asepalveluksen vapaaehtoisena?


Kirjoittelen varmaan vielä myöhemmin lisää aiheesta ja koulun valitsemisesta. Onhan mulla tässä aikaa ja mielipiteet saattavat vielä muuttua, mutta jatkuvasti tämä päätös tuntuu yhä varmemmalle ja juuri sille oikealle ratkaisulle. Paikkojakin oon jo miettinyt ja katsellut: uskon jopa jo tehneeni päätöksen minne lähden hakemaan, mutta en sano varmaksi vielä. Jos teillä lukijoilla sattuu olemaan kokemuksia hevosalan opiskeluista, omasta koulustaan saa toki suosituksia hyvin perustein ehdottaa. Katsotaan mihin tässä sitten lopulta päätyy! Onneksi aikaa on vielä ja tulevaisuus näyttää, mihin suuntaan tässä lopulta lähdetään.

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Se on täällä taas


Julkaisin viime vuonna postauksen kevätvillityksestä. Näyttää nyt siltä, että jälleen moinen hullutusaalto on rantautunut ponien keskuuteen, tosin onneksi astetta lievempänä verrattuna viimevuotiseen. Nythän niillä ei ole takana pitkää lomaa omien ulkomaanmatkojen takia, joten liikaenergia ei ole riistäytynyt aivan käsistä. 

Joka tapauksena tämä ilmojen lämpeneminen, kevään tuoksut  ja lähestyvä kesä on saanut itse kunkin pienen ylimääräisen pirteyden pariin. Jopa ruunanrenttu tuntuu heränneen astetta korkeampaan aktiivisuustasoon, johon sisältyvät myös erilaiset pikkupomput, niskojen nakkelut ja vauhtispurttailut. Kentällä "kunnon töissä" tätä ei juurikaan ilmene, mutta maastossa sitten sitäkin enemmän. Eihän siinä, kiva että toisella on hauskaa! 

Peetun hurjastelut ovat kuitenkin loppupeleissä tosi säälittäviä. Se on niin olevinaan, kun vaikka laukkasuoran aikana vähän viskoo päätä alas ja pomppii samalla tasajalkaa - varsinainen villiponi ainakin omasta mielestään. No ehkä ihan hyvä, että sillä ei ole mitään käsitystä mistään kunnon rodeosta. Voi itsekkin vain huolettomasti keskittyä naureskelemaan selässä, kun toinen pistää parastaan ja touhottaa menemään korvat tapissa ihan haltioituneena omasta hurjuudestaan.

Niin hurja!!
Tää häsellys on toki näkynyt hieman myös kenttätyöskentelyssä. Siellä isoin miinustava tekijä on kuitenkin raskas nuoskapohja, jonka vuoksi ei hirveästi nyt taas hiekkalaatikolla pyörähdetä (tai siis mikä lumikasa nyt onkaan). Peetu on tosi tarkka alustasta ja jollain tapaa normaalista huonompi ratsastuspohja näkyy heti sen liikkumisessa mm. sipsuttamisena, varovaisuutena ja epätasaisuutena. Tämän vuoksi nuoska ei ole otollinen pohja kavioiden alle, sillä se muljuaa huonosti ja luo valmiiksi jo aralle hevoselle vielä epävarmemman tuntuman. 

Kotikenttäilyt nyt menevät luultavasti hetkeksi jäähylle parempia (sulia) pohjia odotellessa, sillä turhaan sitä huonolla pohjalla ratsastaa ja tuskastelee sen seurauksia myös hevosen ratsastettavuudessa. Olisi kuitenkin ehdottoman tärkeää, että kaikki treenikerrat menevät edelleen nappiin, eikä kummallekaan jää inhottavaa epätoivon ja turhautumisen tunnetta taskuun. 

Jonkun toisen hevosen kanssa kentän pohja olisi varmasti ihan ratsastuskunnossa, sillä se ei kuitenkaan ole mitenkään "yleisesti" huono, mutta herkkispoika Peetulle tosi vaikea. Pitää nyt seurailla pohjaa aina vähän tilanteen ja sään mukaan, sekä ennen kaikkea toivoa nopeaa kevään etenemistä kesää kohden.


Kaikesta huolimatta lapsihepan työmotivaatio on edelleen täysi kymppi. Se on aina lähdössä ihan innoissaan töihin: laukkaa tarhassa vastaan ja on niiin harmistunut jos satunkin ottamaan jonkun muun. Joka treenikerta yritystä löytyy ja siitä kyllä huomaa, että se laittaa kaiken peliin ja antaa parhaansa siitä huolimatta, että se ei välttämättä kaikkea vielä osaisikaan. Peetu ehdottomasti tykkää tehdä töitä ja se on mun mielestä tosi hieno piirre!

Tätä sitten vaalitaan parhailla mahdollisilla tavoilla. Jotta mulla olisi myös jatkossa mielellään työskentelevä ja hommiin lähtevä ratsu, pidetään kaikki touhu mahdollisimman monipuolisena. Nytkin meidän treenit ovat koostuneet ratsastuksen lisäksi mm. maastakäsittelystä, ohjasajosta, irtojuoksutuksesta ja yhteisistä kävelylenkeistä maastossa.

Postauksen kuvista kiitos Venla!
Miten teidän kevät on lähtenyt käyntiin?

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Ville Vaurion opissa



Me ollaan Peetun kanssa päästy vihdoin starttaamaan meidän valmentautuminen! Melko vaatimattomasti Vaurion silmän alla, mutta jostainhan se on aloitettava ja aloitetaan sitten nyt ihan nimekkään koutsin opastuksessa.

Alunperin ei ollut tarkoituksena ihan vielä lähteä uuden valmentajan tarkkailtavaksi, vaan ensin näyttäytyä ihan kotivalmentajille ja hioa heidän parissa perusjuttuja eteenpäin. Tarkoituksena oli myös käydä tutustumassa halliin ensin etukäteen, mutta peruutuspaikan auettua tarvittiin yksi ratsukko mukaan ja pienen pohdinnan päätteeksi päätin ilmoittaa meidät viime perjantain kouluvalmennukseen.

Toivottavasti oon tässä kuvassa just kehunut ponia taputuksin, enkä könötä noin pahasti oikeasti!


Olimme varanneet rutkasti aikaa ennen valmennuksen alkua, sillä tarkoituksena oli poimia matkan varrelta vielä yksi hevonen mukaaan. Puoli kahden maissa ruvettiin pakkailemaan Peetua meidän päässä kyytiin ja poni yllätti lastauksessa erittäin positiivisesti. Se on matkustanut viimeeksi kesällä isossa jännittävässä hevosrekassa ja muutenkin kokemus tältä saraa on todella vähäistä, joten olin enemmän kuin tyytyväinen pentuponin kävellessä pienen pohdinnan päätteeksi suoraan traileriin. Super!

Koukkasimme nappaamassa kyytiin myös hurmaavan Lady-hevosen Peetun seuraksi ja jatkoimme sitten yhtä matkaa Rouhialaan. Hepat tulivat hyvin juttuun traikussa ja matkustivat nätisti keskenään.



Peetu myös purkautui kopista hyvin rauhassa ja nätisti, vaikka uusi ilmapiiri ja vieraat hevoset olivatkin aika jännittävä juttu. Pienen ulkona kävelyttämisen jälkeen aloimme varustamaan ponia (kiitos avusta Annille ja Ellille) ja pian pääsimme jo maneesiin tutustumaan. Meidän ryhmän alkua ennen oli sopivasti vartin tauko, jonka aikana ajattelin käydä näyttämässä ponille vähän mörkönurkkia ja toisen lyhyen sivun pelottavia peilejä.

Peetuhan ei ole koskaan ollut minkään sortin maneesissa, joten pienet kuumottelut oli itselläkin mielessä, että mitä tästä oikein taas seuraa. Olihan se joo jännittynyt ja stressasi, mutta käyttäytyi oikeasti tosi fiksusti! Kävelytin sitä alkuun muutamat kierrokset maastakäsin ja kävimme yhdessä tuijottamassa peilejä. Peetu ensimmäistä kertaa nähdessään peilikuvansa alkoi hirnumaan ja hörisemään sille, fiksu elukka siis.. :D

Kapusin pikkuhiljaa selkään, jonka jälkeen vielä käveltiin ympäriinsä. Peetu oli tosi rauhassa, toki tuijotteli ja ihmetteli, mutta jännitys näkyi sillä selkeästi enemmän mahan löystymisenä kuin seinille hyppimisenä. Ehkä ihan hyvä niin.

"Kato tuolla toi toinen heppa taas on!!"
Me olimme Peetun kanssa Villelle täysin uusi ratsukko, joten aloitin hieman kertomalla tarkemmin hevosesta. "Tää nyt on tämmönen viisvee, ikäisiään jäljessä. Tehdään tänään vähän sen mukaan miltä näyttää ja miltä hevonen tuntuu. Ekaa kertaa ollaan poissa kotoa, joten haetaan vaan kivaa kokemusta ja työstetään aivan perusasioita. Laukkaa ei välttämättä tarvitse ottaa ollenkaan, kun ei olla sitä vielä päästy nyt hirveästi vielä menemään. Tunti on muutenkin luultavasti sille liikaa, joten katsotaan vähän hevosen mukaan milloin lopetetaan ettei tuu liikaa tehtyä. Mutta ihan fiksu nuori tää on!"

Jatkoimme alkuverkkoja ravissa. Ville kehoitti ottamaan ensin yhden tilan hallista haltuun huolella, jonka seurauksena jäimme Peetun kanssa pyörimään enemmän katsomopäätyyn. Peetu alkoi rauhoittumaan hyvin kun pääsimme liikkumaan enemmän, mutta toki siitä läpi tunnin paistoi pieni stressi, joka heijastui myös meidän päivän työskentelyyn.

Kerroin Villelle ravaillessa, että meillä on ollut vähän ongelmana sisäpohkeen saaminen läpi oikeassa kierroksessa. Sitä ollaan kotona jo päästy hyvin korjaamaan, mutta nyt uudessa ympäristössä kaikkien mörköjen keskellä tuntui, että oltiin taas aivan alkutekijöissään ja virheet korostuivat kaksinkertaisina. Vasempaan ei ole ongelmaa ja Ville sanoikin, että huomaa selkeästi puolieron jalan ympärille taipumisessa.

Ville sanoi näkevänsä mielellään kuitenkin kaikki askellajit, joten päädyimme ottamaan myös laukkaa sillä ajatuksella, että kasataan sitten taas pakkaa sen jälkeen kokoon, jos nyt homma levähtää. Oikeaan Peetu nosti hyvin, vasempaan ensin kaksi väärää mun mokista. Istuin vähän huonosti, mutta kun korjasin oman kropan asentoa saatiin myös myötälaukka esiin. Ville sanoi, että sillähän on oikein kiva laukka, tarvitaan vaan siihenkin lisää sitä asettumista ja taipumista.Laukkaillessa kerroin, että ei olla koko talvena oikein päästy itse askellajin parissa edes työstämään. Kentällä ei viitsi riskeerata tasapainottoman nuoren kanssa saati vaatia hevoselta epäreilusti vaikeita juttuja pienellä alueella talvipohjilla, joten laukka ollaan otettu aina vain läpi maastossa pitkillä suorilla. Jossain siinä yhteydessä Ville tokaisikin, että onkos meillä kotona hallia. "Eii", oli mun vastaus josta seurasi "Oho, ai onks se ekaa kertaa hallissa? Se on sitten fiksu, ei vois nimittäin paremmin hevonen ensimmäistä kertaa mennä!", ja siitä oon kyllä aivan samaa mieltä. Huippu poni!



Välikäyntien jälkeen aloimme syventymään hieman tarkemmin tuohon sisäpohkeen läpisaamiseen. Teimme yksinkertaista, mutta hyödyllistä harjoitusta, jossa ensinnäkin kulmat ratsastettiin huolellisesti mahdollisimman syviksi ja toiseksi kulmiin tehtiin aina voltti.

Peetu oli helppoon kierrokseen ok, vaikeaan ei niinkään. Teki ihan hyviä reagointeja ja korjauksia välillä, mutta olisin voinut pyytää vielä enemmän. Ravissa ja loppua kohden homma jo parani, mutta emme yltäneet läheskään meidän normaalille suoritustasolle. Toki ihan ymmärrettävää, että pieni jännitys ehkä tarttui molempiin ja sai nyt virheet korostumaan entistä enemmän.

Ville neuvoi, että voin tarvittaessa ihan rohkeasti irrottaa ulkokättä ja samalla sitten pyytää asettumaan ja taipumaan sisäpohkeen ympäri. Selkeä pyyntö jalalla, johon oikealla reagoinnilla poni saa heti myös kiitoksen ja näin alkaa pikkuhiljaa tajuamaan ideaa myös oikeassa kierroksessa.

Loppupalautteessa Ville kehui, mutta myös huomautti siitä, että saan yhä rohkeammin ratsastaa ja pyytää siltä hevoselta. Pitää muistaa, että se ei kuitenkaan rikki mene ja nyt on tärkeää, että saadaan tässä vaiheessa ongelmaa ratkottua. Kotiläksyksi siis paljon kulmia, voltteja ja muuta hyödyllistä, joiden avulla saadaan herkisteltyä se kaivattu sisäpohje esiin.

Valmennuksen jälkeen hyvä fiilis vielä kasvoi, sillä oikeasti usea ihminen tuli sanomaan, että olen tehnyt kyllä oikeasti todella hyvää työtä tämän hevosen kanssa. Tuli niin kiva mieli kuulla tämä monelta henkilöltä. Ehkä tässä ei ihan metsään olla menty!



Peetu sai tästä tosi hyvän kokemuksen, Ville otti hyvin huomioon hevosen tason ja sääti kaiken meille sopivaksi. Eiköhän me myös ensi kerralla eksytä mukaan, silloin toivottavasti jo päästään esittelemään hyvää kehitystä edelliseen verrattuna!

Nyt sitten toivotaan onnistuneita kotitreenejä ja päästään jatkamaan vihdoin meidän valmennusputkea kohti kevättä ja häämöttävää kesää. Ihan loistavaa, tästä tää vihdoin lähtee!

Kuvista suuri kiitos Ellille!



keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Haikea helmikuu

Tammikuussa kokosin kuukausitiivistelmän, jota lupailin jatkaa koko vuoden ajan jokaisen kuun päätteeksi. Oon nyt hieman jäljessä aikatauluista, mutta kyllähän tähän väliin vielä helmikuu ehtii ja pian pääsettekin sitten jo maaliskuun pariin!

Jostain kumman syystä blogger sökertää näissä tekstien laadun aika minimiin, enkä saa ongelmaa juuri korjattua. Haluan kuitenkin pitää tämän toteutustavan yllä ja iskeä kuukauden kohokohdat huoliteltuina kuvina omaan tyyliini, joten toivottavasti pieni rakeisuus ei haittaa liikaa. Katseet voi kääntää vaikka näihin ihaniin kuviin, joita helmikuun aikana saatiin mukavan paljon napsittua!










Helmikuun postauksen jälkeen totesin, että toivottavasti seuraava kuu sujuu paremmin. Vitsailin lopussa ponin tavanomaisesta kevään aloituksesta eli itsensä rikkomisesta ja uskalsin jo elätellä toivoa paremmasta jatkosta. Loppujen lopuksi kaikki meni niin, että helmikuusta tuli vielä raskaampi ja vaikeampi edeltäjäänsä verrattuna. Nyt sinisellä samettitaivaalla on jälleen yksi kirkas ja lumoava, tuikkiva tähti.



tiistai 20. maaliskuuta 2018

Iltaratsastus

Kirkkaan oranssin, korallin ja hempeän punaisen sävyissä hehkuva talvitaivas tarjosi meidän extempore-kuvailureissulle upean pohjan. Tämä tulinen taivaanranta tummine puineen yhdistettynä lumiseen etualaan ja läsipäiseen liinaharjaan tuo minusta kuviin hauskaa kontrastia. 

Suvi onnistui jälleen upeasti ja sai nämä meidän vaatimattomat poseerauskuvatkin näyttämään todella upeilta! Kuten viimeisimmässä postauksessa kerroin, oli Peetulla melkoinen tohelluspäivä ja ratsastuksellisesti nämä otokset eivät ole ihan niin onnistuneita kuin voisivat olla. Nautitaan kuitenkin upeasta maisemasta ja hienosta auringonlaskusta!


Meillä oli melko nopeat kuvaukset, joten jätin epähuomiossa vyön tosi löysälle ja Peetun pyöreyden vuoksi satula valahti vauhdikkaissa jäälaukoissa vähän turhan eteen. Älkää antako tämän seikan häiritä hirveästi!