lauantai 27. toukokuuta 2017

Summer bucket list



Näitä luultavasti näkee vähän joka blogista, mutta en malttanut olla myös itse julkaisematta moista postausta kuitenkin hieman erityyppisellä toteutuksella. Tästäpä aukenee sopivasti myös kesäsuunnitelmia tälle vuodelle, joten miksipä ei. Ja mun mielestä nämä kesäkuvat ja fiilistely on vaan niin ihanaa! 

Tässä nyt ei tietenkään ole listattuna kaikkea, mitä kesäni sisältää. Mutta muutama suunniteltu kohta, joiden toteuttamista odotan niin innolla ja joista varmasti tulee todella hauskaa. Semmoista hulluttelua ja hyvän mielen touhuilua, unohtamatta kuitenkaan kunnon treenaamista ja uusien asioiden oppimista - en malta odottaa!

























perjantai 26. toukokuuta 2017

Kanta-asiakaskortti eläinlääkäriin?

Olisi oikein kätevää ja kannattavaa, joten kyllä kiitos. Sellainen kortti, joka kattaa kaikki päivystävistä aina klinikkamaksuihin saakka. Sunnuntaina moiselle olisi ollut jälleen tarvetta, sillä onnettomuusmagneetti Sara tepasteli sisään kieltämättä aika mielenkiintoisen näköisenä. Turpiin oli tainut tulla kirjaimellisesti ja silmää koristi mojova turvotus, luomessa olevan vuotavan haavan lisäksi.

Poni oli hyvin apaattinen ja epänormaali, se nuokutti vain päätään ja kyhjötti paikallaan. Ruoka ei maistunut ollenkaan. Sara kävi monesti makuulla ja nousi hetken päästä uudelleen ylös, mutta toisti saman heti uudelleen. Mittailin lämpöä tasaisin väliajoin, se kohosi hitaan varmasti, mutta pysytteli kuitenkin melko normaalina.

Ja kaikki tällainen tietenkin sattuu aina sellaiseen aikaan, että omaa eläinlääkäriä ei saa kiinni. Näin myös nyt. Joten ei muuta kuin päivystävälle soittoa. Tällä kertaa onni kuitenkin suosi, eikä apu ollut kovin kaukana. Vajaa tunnin verran odottelimme, kunnes eläinlääkäri kaarsi autoineen tallipihaan.


Rauhoittavan ja kipulääkkeiden alkaessa vaikuttaa pääsimme paremmin tutkimaan silmää. Haava näytti ulospäin pintanaarmulle ja sitä se onneksi olikin, mutta ovathan nämä silmän alueen kolhut tietty hieman vakavampia. Silmäkulmasta luomeen kulki siisti viiru, joka ei onneksi vaikuttanut kovin huolestuttavalle.

Silmän tarkastaminen oli hieman haastavaa, sillä turvonnut ja arka luomi ei olisi tahtonut millään pysyä ylhäällä. Näimme kuitenkin muutamat naarmut ja selkeät verenpurkaumat myös silmän pinnalla, mikä kielii tietty kovasta iskusta. Luultavasti se on siis saanut kaviosta, joko Peetu on pukittanut päin tai Likka potkaissut.

Testasimme vielä valon kanssa silmän toimintaa. Pupilli reagoi valoon, mutta hieman hitaammin kuin terve silmä. Kontrolliajan sovimme ensi viikolle, sillä tuolloin pystyy sanomaan paremmin onko suurempaa vahinkoa tapahtunut. Joku sarveiskalvovamma tai vastaava tästä vielä puuttuisikin, kuulemma erittäin kivulias ja haastava hoitaa.

Onneksi nyt ajan kanssa tässä loppuviikkoa kohden turvotus on lähtenyt laskemaan ja silmä hiljalleen aukeamaan. Haava oli parantunut jo seuraavaan aamuun mennessä, joten siitä tuskin pitäisi ongelmaa koitua. Enemmän jänskättää tuo itse silmä, mutta ainakin nyt se on näyttänyt ihan ok-vointiselle.

Silmä maanantaiaamuna. 

Lääkekuureilta ei tietenkään vältytty. Jouduin seuraavana päivänä jäämään koulusta kotiin hoitamaan silmää, sillä silmätippojen laittoon tarvittiin tuolloin useampi ihminen ja muutenkin niitä täytyi laittaa tiheään tahtiin. Sara oli maanantain sisällä, sillä ulkona paistoi aurinko täydeltä terältä. Illasta päästin sen kuitenkin vihreälle, vitsi oli yksisilmäinen poni iloinen.

Tässä upotettuna instagramista julkaisu, jota selaamalla eteenpäin näkyy myös videolla tuo silmän tilanne seuraavana aamuna.

Kahdessa ekassa silmätilanne aamulla, vikoissa päivältä 👀 Vuotaminen on loppunut, mut turvonnut se on edelleen aika paljon. Nyt iltaa kohden poni saa jo silmää paremmin auki, ei tietenkää kokonaa mut selkeesti helpommin 👍🏻 Ollaan nyt siinä tuloksessa, että kaikista todennäköisimmiten se on saanut potkun suoraan silmään 😣 Koska silmässä on verenpurkaumia jotka kielii iskusta ja turvotus on noin paha. Haava on jo mennyt kiinni, eli se onneks oli vain pintanaarmu. Pitää nyt vaan toivoo, ettei ite silmään oo sattunut pahemmin. Puuttuu enää vaan joku sarveiskalvovamma tai vastaava niin sitten on taas hyvin isomman ongelman ainekset kasassa.. Kohta meen taas lääkitsee tätä sankaria, päästin sen hetkeks nyt illasta ulos kun on jo varjoa niin saa vähän jaloitella. Voi poni 🤕 #hevosetononhuoleton
Henkilön Veera Saarinen, 17 🇫🇮 (@porkkananvoimalla) jakama julkaisu

Seuraavat kuurit saimme:

- 3-5pvä tilanteesta riippuen penisilliiniä 40ml. Tämähän tarkoitti sitä, että pääsin taas mielipuuhani pariin (not) ja pistelemään neuloja ponin lihakseen. Se on vaan niin inhottavaa! Vaikka eihän siinä, melko yksinkertainen toimenpide ja useasti olen sitä tehnyt, mutta silti kamala stressi jos joku sattuukin menemään pieleen. Ja vihaan neuloja!

- Tilannetta seuraillen Metacamia (kipulääke) 400 kilogramman mukaan.

- Niin pitkään kuin silmä on täysin terve, 3-4krt päivässä Oftan Akvakol -silmätippoja. Niissä on vaikuttavana aineena kloramfenikoli, jonka tavoitteena on estää silmään bakteeri-infektion muodostuminen.

Tarkoituksena oli käydä hakemassa vielä atropiinia muutaman päivän kuluttua. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja loppujen lopuksi emme moista ainetta saaneetkaan. Paraneminen lähti toivotusti käyntiin, joten ell sanoi, että  selvitään todennäköisesti ilman sitäkin.

Tällaista siis tällä kertaa!

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Hiljalleen kesää kohden

Wou, perinteisestä kuulumispostauksesta on vierähtänyt jo tovi aikaa. Kuinkahan saisin jotenkin järkevään malliin tiivistettyä viime viikkojen tapahtumat? Ainakin meillä on yksi silmäpuolinen poni tällä hetkellä, mutta siitä taidan tehdä kokonaan oman postauksen. (Halutessaan instagramin puolelta voi jo urkkia enemmän tietoa sählä-Samban uusimmasta tempauksesta.)

Mutta eihän sitä kyllä nyt allekirjoittanutkaan ole terveenä selvinnyt. Viime viikon sunnuntai-iltana nousi kurkkukivun myötä kova kuume joka äityi viikon mittaiseksi räkätaudiksi. Ratsastin kerran viikon aikana keskiviikkona, mutta täytyy sanoa, että se oli virhe. En jaksanut, en osannut ja mikään ei sujunut. Peetu olisi voinut olla ihan hyvä, mutta pilasin sen vain matkustelemalla kyydissä nenä vuotaen ja hengitystiet limasta vinkuen. Loppuviikon pitäydyin suosiolla levossa, mutta muutamana päivänä tehtiin maastakäsin töitä.

Keskiviikkona kesäkausi sai virallisesti alkunsa, kun lauma päästettiin illasta maistelemaan vihreää. Jos jonkinmoisia ilopukkeja ja pomppuhyppyjä tuli kuvattua, mutta valitettavasti en ole vieläkään jaksanut käydä kaikkia kuvista läpi saati sitten muokata niitä. Tässä kuitenkin muutama oma suosikki!


Noita kuvia katsellessa ei kyllä uskoisi, että mennään jo reippaasti toukokuun puolella. Onneksi päivä päivältä täällä alkaa vihertää yhä enemmän. Nyt puissa sentään on jo vaaleanvihreät lehdet ja heinä alkaa hiljalleen kasvaa.

Lauantaina täytin vihdoin 17-vuotta ja sen kunniaksi kipusin taas Peetun kyytiin. Pitihän ohjelmaan keksiä jotain kivaa, joten päädyimme hyppäämään hevosen ensimmäiset esteet ratsastajan kanssa. Puttis innostui toden teolla ja vauhtia siltä löytyi. Hypyt sujuivat hevosen osalta oikein hyvin, vaikka minä selässä koetinkin kaikin mahdollisin tavoin sössiä tulevan esteratsun ajatuksenjuoksun. Huoh, voisi vaan joku päivä opetella ratsastamaan!


Sarahan edelleen saikkuilee, enkä Disan selässä ole päässyt käymään ikuisuuksiin. Suurimpana syynä tietty tuo oma sairastelu, onneksi pikkusisko on parhaansa mukaan hoitanut liikutteluja ainakin joinain päivinä minun ohjeistuksen mukaan.

Pientä helpotusta arkeen tuo nyt se, että Elli on käynyt touhuamassa tässä pariin otteeseen islantilaisen kanssa. Jospa sitä saisi vähän tuota Disan kuntoprojektia etenemään joutuisammin, lisäksi tietty mukava löytää joku liikuttaja jota kiinnostaa muukin kuin ratsastus ja asiat tulee varmasti hoidettua huolella.


Aaseille täytyisi keksiä myös jotain lisäliikuntaa. Päivittäin ne jotain tekevät (yleensä käyvät maastossa), mutta kaipaavat silti extraohjelmaa. Daisy nyt vielä on ihan siedettävissä mitoissa, mutta Lurppa on edelleen jäätävä ihrakasa, joka pitäisi saada laihtumaan. Etenkin näin etuprofiilista aivan kamala, mutta pakko oli yllä oleva kuva julkaista, koska katsokaa nyt - täällä alkaa vihertämään!

Maanantaina säät olivat jo kerrassaan kesäiset, joten päätin korkata juniorihevosen viikon ratsastuksella. Tällä kertaa suuntasimme pellolle, jossa hieman koetimme tuuppailla. Eihän tuosta nyt kamalasti mitään tullut, kun toinen ei isolla alueella hirveästi jaksanut keskittyä ja ruokaakin oli sopivasti nenän alla. Tein nimittäin sen virheen, että annoin sen luvan kanssa ottaa muutaman haukun, mutta ahne suomenhevonen vetikin suun täyteen voikukanlehtiä ja varastoi niitä poskissaan koko ratsastuksen ajan. 

















Yritteliäs hevonen se silti on, vaikka tietty tuossa tilassa olisikin ollut kivempi vain baanata tukka putkella. Kokonaisuuteen saa olla jälleen kerran tyytyväinen, pienellä hionnalla ja ammattilaisten avulla tuosta kuoriutuu vallan loistava ratsu.

Kuvia ei ole muutamaa enempää, sillä kamera nyt irtisanoutui ensitöikseen. Akku loppui ja olen hävittänyt laturin (great). Onneksi Suvi laittoi juuri tänään viestiä ja sovimme perjantai-aamuun kuvauksen, jossa otetaan Putusta ratsastuskuvia. En malta odottaa!

Tässä nyt loppuun vielä ennen peltoiluja tiellä napsitut kuvat. Peetu tekee tosi usein tuota, että kun tahtoisi mennä muttei saa, niin sitten kauhotaan ilmaa etukaviolla ihan hulluna.

"Ihan mälsää tää tämmönen poseeraaminen ja seisoskelu.
Nääksä, tuol on pelto missä voitais vähän laukkailla? Tai syödä,
kuin vaan. Mut seisoskelu on tylsää."
"Ai porkkanoita? Tallissa? Kiltisti seisoville? Jaa no sit, osaanha mä seistä.
Kato kui hienosti. Tästä hyvästä saat ainaki kymmenen porkkanaa sit antaa."

Miten teillä on lähtenyt kesä käyntiin? Joko siellä on lämmintä?

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Saran jalkaongelmat osa 1 - Onnettomuus, josta kaikki sai alkunsa

Tästä tarinasta starttaa postaussarja, jossa avaan tämän epäonnisen 
oikean etujalan tarinan teille pala palalta tarkemmin. 




3. KESÄKUUTA 2015

"Viime yö kului hieman ikävämmissä merkeissä. Illasta sattui nimittäin jonkinmoinen kommellus:  olimme ponin kanssa kentällä, minä vaihdoin takkia ratsastuksen jälkeen ja poni seisoskeli vieressä. Silmänräpäyksessä Sara kuitenkin sinkaisi säikähtäen portille ja työnsi päänsä lautojen välistä ulos. Se pelästyi jotain älyttömästi ja jäi kiinni aitaan, joka tietenkin aiheutti vielä pahemman pakoreaktion.  En oikein edes ole varma, mitä kaikkea tuossa tapahtui ja mitä se säikähti niin kovasti, mutta poni riuhtoi itsensä vapauteen. 

Tässähän ei olisi ollut mitään ongelmaa, ellei portti olisi jäänyt hevosen kaulalle roikkumaan.

Voitte kuvitella kuinka kovaa se lähti peltojen ja ryteikköjen kautta johonkin puskaan kauas näköpiiristäni, valkuaiset pyörien ja mukana raahautuva lautakasa rymisten. Kun poni katosi kokonaan metsikköön, olin jo varma, ettei tästä tulla selviämään kovin hyvin ennustein. Kaikkialle tuntui laskeutuvan synkkä hiljaisuus, jota lähinnä rikkoi maahan rummuttava kaatosade.


Lähestyvä ukkosmyräkkä oikein vielä lisäsi tunnelmaa, kun juoksin ympäri pusikoita kyyneliä nieleskellen. Mihin poni oli paennut? Oliko se jäänyt vielä pahemmin jumiin? Missä kunnossa tulisin sen löytämään? 

Yö oli kuin jostain nuorten hevosjännityskirjasta suoraan napattu, niin epätodellinen ja fiktiivinen. Juuri sitä Nummelan ponitalli -luokkaa, jota 10-vuotiaina luettiin. Mutta tällä kertaa se sattui omalle kohdalle, suoraan tosielämässä ja käytännössä päin kasvoja iskeytyen.

Pian löysin portin aidalta, ehjänä. Miten ihmeessä se on päässyt siitä oikein irti? Pakosti rikkonut itsensä, mutta kuitenkin hypännyt kiviaidan yli ja jatkanut matkaansa. Puolisen kilometriä edettyäni metsätietä huudellen kuulin tuttua hirnuntaa. Poni ravasi hiestä märkänä, joka paikka vaahdoten ja äänekkäästi höristen luokseni. Laitoin heti merkille, että se ontuu oikeaa etujalkaa. Muta jalassa sotkeutui punaiseen vereen, mutta vuoto oli jo hyytymään päin.

Lähdin rauhallisesti taluttamaan Saraa tallia kohden. Yhdessä läpimärkinä kinkkasimme metsätietä ylös. Poni rauhoittui, kun juttelin ja rapsuttelin sitä koko matkan. Tallissa parkkeerasin ponin pesupaikalle, heitin loimen niskaan ja huuhtaisin enimmät moskat jaloista pois. Tämän jälkeen juoksin hakemaan äidin apuun. Letkutin varovasti jalkaa ja koetin tehdä tarkempaa kartoitusta polvesta. Koskea en uskaltanut, mutta jalassa oli selkeästi nähtävillä suuri tasku, joka oli alareunasta kiinni ja muuten lerpatti irrallaan.

Ympyröity kohta on se "tasku", joka oli vain alareunasta pienesti kiinni.
Tässä jalka on juuri huuhdeltu, joten verta ei ole kerennyt
vielä valua tuon enempää esiin.

Tarkistin myös muut jalat, jotka olivat onneksi melko normaalit pieniä naarmuja lukuunottamatta. Välissä vaihdoin loimen, poni oli edelleen aivan märkä ja tärisi valtavasti. Vanhemmat koettivat tavoittaa päivystävää, joka lopulta vastattuaan oli puolen tunnin ajomatkan päässä. Hyvä tuuri siis - melko lähellä, mutta odotellessa minuutit tuntuivat matelevan älyttömän hitaasti. Kuin olisi vähintään triplannut todellisen ajan.

Kun ikuisuudelta tuntuneen odotuksen päätteeksi eläinlääkärin auto kaarsi pihaan ja valot kiiluivat tallin ikkunan läpi sisään.


Ensitöikseen eläinlääkäri kuulosteli keuhkot jne. ja mittasi lämmön. Sara oli varsin järkyttynyt moisesta toimenpiteestä, mutta kuten eläinlääkäri ponille naurahtaen totesi: "kuules poni, tää mittari takapuolessas taitaa olla sun tänhetkisistä ongelmista kaikista pienin" saimme lämmön mitattua. Kaikki vaikutti normaalille, hyvä.

Pistettiin tässä välissä vähän rauhoittavaa, jotta pääsisimme tutkimaan haavaa paremmin. Aikamoinen siivu siitä oli kyllä irronnut. Kun sitä raotti, näkyviin ilmestyi vähän kaikkea (pikakatsaus hevosen jalan anatomiaan!)... Nahka oli kuoriutunut yhden ison laskimon ympäriltä pois. Jos se olisi sattunut puhkeamaan, sitten sitä verta vasta olisi tullutkin!

Rauhoittavan alkaessa vaikuttaa syvemmin eläinlääkäri pääsi ajamaan karvat jalasta. Se oli myös yksi omanlainen operaatio, jonka jälkeen lisäsimme vielä aavistuksen rauhoitusaineita poniin. Huolellinen suunnittelu paikkauksesta, jonka jälkeen neuloja alettiin pistelemään Saran jalkaan.


Polven puuduttamisessa meni tovi, jonka jälkeen varsinainen ompelemisoperaatio voitiin aloittaa. Jalasta taas jalan näköinen, tai jotain sinne päin. Sitä ennen ell raaputteli kudoksesta vielä huolellisesti kaiken mudan ja mönjän pois, sillä emmehän haluaisi, että väliin jäisi roskaa joka aiheuttaisi myöhemmin tulehduksen.


Tikkauksen valmistauduttua kahden aikaan yöllä, huljasimme jalan vielä kaikenmaailman desinfiointiaineilla. Tuikkasimme antibioottia ja kipulääkettä helpottamaan. Sitten alkoi armoton paketointi, jotta jalka saataisiin riittävän vakaaseen asentoon ja suojattua ponin houkutukselta "hoitaa" haavaa itse. Loimet vaihdoin vielä muutamaan otteeseen yön mittaan, jotta sain ponin kuivattua huolellisesti aamuun mennessä.

Pakettikoipi seuraavana aamuna.

Muutamien tuntien yöunien jälkeen tilanne oli huomattavasti parempi. Poni oli aamulla virkeä ja lämpötila edelleen normaali. Onni onnettomuudessa, että näin "vähällä" selvittiin. Tässä kun olisi voinut käydä paljon pahemmin."

Kauhujen yönä tämä on edelleen piirtynyt mieleeni, sillä tästä oikeastaan kaikki epäonni sai virallisesti alkunsa. Ja ei sillä, etteikö tuolloin olisi myös pelottanut. Pelotti nimittäin ihan hirveästi! Mutta hengissä ollaan selvitty, vaikka aikamoista hullun hommaa tämä touhu tässä parin vuoden sisällä on ollutkin.

Seuraavassa osassa avaan tarkemmin 2015 loppukesää, jalan hoitoa ja kuntouttamisen aloittamista.


torstai 11. toukokuuta 2017

Kortisonia kavioniveleen ja lääkettä nassuun

Eilen oli eläinlääkäripäivä. Jouduin itse harmikseni olemaan koulussa, mutta juttelin onneksi jo aikaisemmin lääkärin kanssa ja selostin vielä paikalla olleen äidin välityksellä joitain seikkoja puhelimitse. Hieman ehkä kemian opettaja katsoi paheksuvasti, kun alkutunti kului puhelinta näpertäen, mutta ei mahda nyt minkään.

Itse toimenpide oli aivan tavallinen: normaali piikitys oikean etujalan kavioniveleen. Olisin tahtonut omin silmin nähdä, kuinka paljon sieltä tuli nestettä ulos, mutta ei auta nyt muu kuin tunnustella sormin ja vertailla entiseen. 


Epäilin, että koska jalka ärtyi ja turposi nesteestä nyt pahasti (tässä postauksessa pohjustin syytä), on siellä kerennyt alkaa pieni tulehdusreaktio. Toivottavasti se nyt asettuu tuolla hoidolla ja lääkekuurilla. Poni saa nyt viiden päivän ajan Metacamia (tulehduskipulääke) suun kautta oraalisuspensiona. Onneksi noin, sillä vihaan yli kaiken neulan laittamista ja lääkkeen ruiskuttamista suoraan lihakseen. Toissa kesänä tuli tehtyä sitä aivan tarpeeksi, joten otan nämä suun kautta annettavat lääkekuurit enemmän kuin mielelläni vastaan!

Eilisen ja vielä tämän päivän Sara on sisällä. Jalka ei saa kastua tai kuraantua, joten koska parhaillaankin sataa lunta, täytyy ponin pysyä tallissa. Vuorottelemme sille seuralaisiksi Disaa, Peetua tai aaseja, koska jos se on yksin niin siitä ei tule mitään. Lurppa ja Daisy ovat kyllä enemmän kuin mielellään näillä säillä tiiviisti sisätiloissa!


Samalla käydessään eläinlääkäri toi myös Peetulle matolääkkeen. Kevään kakkanäytteissä muilla oli normaaliin tapaan 0, mutta Putella 125. Toki nuorilla hevosilla tämä suurempi määrä on melko yleistä, mutta kysyimme silti ellin mielipidettä lääkkeen antamiseen. Tuo määrä on siis vielä alle rajan, jolloin kuuri täytyisi antaa, mutta tulimme kaikki siihen tulokseen, että fiksuinta on silti syöttää sille pasta nyt myös keväällä.

Peetuhan ei oikein arvosta moisia toimenpiteitä. Hitsin jäykkä ruisku ei tietenkään auttanut asiaa, kun yrität heiluvaa hevosta pidellä ja samalla tunkea lääkettä kurkusta alas. Ruoka jää syömättä, jos sinne on ylimääräistä piilotettu, joten näillä keinoin juttu oli kuitenkin hoidettava. Lopulta sain aika sujuvasti kaiken pastan menemään alas, vaikka maku ei tainut kuitenkaan olla aivan mieleinen.

Ilme kertoo kaiken!

Kuinka teillä uppoaa lääkkeet alas?

Meneekö aivan huomaamatta, vai joutuuko kenties hieman kikkailemaan? Meidän aasit ovat vähän hassuja: Daisy suorastaan vihaa ja kammoksuu matolääkettä (yökkii sitä ulos, raahaa nenää maassa juostessaan karsinaa ympäri, sylkee puolet pihalle), mutta Lucia syö erittäin mielellään kaiken ja kerjää vielä lisääkin... :D