sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Saran tilanne nyt

Lähtökohtahan on se, että poni joutui ikävän onnettomuuden takia kesällä 2015 saikulle. Loppuvuosi paranneltiin, talvella 2016 alettiin hiljalleen lisäämällä liikuntaa. Keväällä Sara meni huonoksi ja kesän alussa diagnosoitiin klinikalla oikean etujalan kavionivelen exostoosi eli eräänlainen nokkamuodostuma. Viime kesä vietettiin jälleen saikkuillen, eikä syksylläkään mikään näyttänyt tuottavan tulosta. Ehkä olin itsekin turhan tarkka jalan kunnosta, mutta en halunnut ottaa pienintäkään riskiä, vaikka käytännössä ravia oltaisiin saatu ottaa mukaan jo loppukesästä.


Syksyllä vaivasin pääni puhki miettimällä ponin tulevaisuutta. Mikä olisi sille reiluinta ja parhain vaihtoehto? Onko tässä koko touhussa enää järkeä, kun kaikki tuntuu niin toivottomalle ja vaikealle? Jouduin miettimään ties mitä ratkaisuja ja tuolloin oikeasti huomasin, kuinka tärkeä Sarasta on mulle tullut. Ajatus luopumisesta nostatti kyyneleet silmiin ja tilannetta pahensi ehkä myös se, että hevosen kannalta myyminen ja sen seurauksena kiertoon joutuminen ei olisi ollut enää reilua. Muutamien viikkojen ajan olin todella surullinen ja mietin vain, minkä päätöksen voin tehdä ja mikä olisi oikein. Asiat kuitenkin kääntyivät onneksi paremmin päin vanhempien päättäessä, että poni saa jäädä. Siitä on tullut kaikella tapaa perheenjäsen, eikä kukaan tahdo siitä vielä luopua. Ei nyt, kun se kuitenkin voi vielä elää täysin normaalia elämää, vaikkei aktiivisessa käytössä enää olisikaan.


Aloitimme totuttelun uuteen, kevyempään elämäntyyliin. Saran kanssa touhuttiin edelleen päivittäin, maastakäsittelyä, pitkiä hoitotuokioita, maastokävelyjä ja hieman myös ratsastusta. Pakkasten ja ensilumen tullessa jalka oli edelleen hyvä, eikä poni osoittanut minkäänlaisia oireita huonommasta tilasta. Toivo paranemisesta nousi, kun liikutuksen varovaisesta lisäämisestä huolimatta Sara pysyi normaalina, eikä kavioniveleen kertynyt ylimääräistä nestettä.


Maaliskuun loppupuolella otettiin ensimmäiset raviaskeleet yli puoleen vuoteen. Tyytyväinen poni ja onnellinen omistaja. Uuteen elämäntyyliin saatiin nyt mahdutettua myös muutakin kuin käyntiä, sillä jalka tuntui kestävän pienet satunnaiset ravipätkät ja jonkun sortin ratsastelun. Sara oli innokas ja reipas, hyvin herkkä - tapansa mukaan, mutta selkeästi kokoajan rento ja tyytyväinen. Ihan ensimmäiset raviaskeleet puolen vuoden tauon jälkeen olivat jotain muuta kuin hallittua ravia, mutta sen jälkeen kaikki on sujunut hyvin.

Ravaaminen pidettiin hyvin epäsäännöllisenä ja sitä harrastettiin kerran tai kaksi viikossa. Muuten poni käveli maastolenkkejä, kouluili käyntipainotteisesti, opetteli temppuja tai uusia juttuja, työskenteli maastakäsin tai vietti vapaa-aikaa irti pihalla.



Tammikuussa tilanne on jatkunut samana, mutta noin puolessa välissä kuukautta poni oli yhden ratsastuskerran ajan hieman huonompi. Se olisi tahtonut vain juosta. Periaatteessa se voi olla merkki mistä tahansa tai ihan vain huonon päivän aikaansaannosta, mutta sen jälkeen olen laittanut ratsastuksen jäihin. Ihan vain varmuuden vuoksi jatketaan maastakäsittelyä siihen saakka, että päästään klinikalle tsekattavaksi.

Jalka itsessään ei ole tehnyt muutosta. Siinä ei ole normaalia enempää nestettä eikä se ole lämmin tai osoita mitään muita merkkejä huonommasta tilasta.



Olisin halunnut lähteä klinikalle jo viime vuoden puolella kuvauttamaan jalan uudestaan mahdollisten muutosten varalta. Koska kuitenkin meillä ei mene ikinä niin kuin pitää, niin meidän vetoauton vaihdelaatikko poksahti lopullisesti. Täytynee siis odotella siihen saakka, että vanhemmat hankkivat uuden auton - jos sitten päästäisiin liikkumaan johonkin suuntaan hevosten kanssa.

Joten tilanne on tämä. Odotellaan autoa ja klinikalle pääsyä. Sitä ennen luultavasti vain touhutaan rennosti maastakäsin. Poni ei kyllä ole oikein tyytyväinen moiseen järjestelyyn, koska sillä on niin paljon menohaluja ja virtaa. Tarhassa Sara vain juoksee ja kiusaa muita, eipä tunnu yksi hieman ongelmallisempi jalka siellä haittaavan!

Ponin ehdoton lempparijuttu on kuitenkin se, jos lähdetään yhdessä lenkille niin, että neiti saa olla vapaana. Tehdään sitä aika usein, koska Sara seuraa, pysähtyy vaikka täydestä vauhdista ja tulee aina kiltisti perässä. Joskus se unehtuu maistelemaan havuja tai kurkkimaan metsikköön, mutta sitten se vain juoksee kiinni heti kun vähän huutelee tai viheltelee ja matka jatkuu normaaliin tapaan.




Valtakunnassa on kuitenkin kaikki loppujen lopuksi ihan hyvin. Prinsessaponi kyllä kaipaisi vielä enemmän tekemistä ja liikuntaa, joten toivotaan, että jalka pysyisi edelleen normaalina ja voitaisiin palailla taas entiseen. Ja kun klinikalle päästäisiin, niin saataisiin hieman osviittaa tulevasta ja osattaisiin suunnitella jatkoa paremmin.

Varmaa kuitenkin on, että poni ei meiltä lähde ja se saa viettää ansaitusti loppuelämänsä täällä vaikka vain seura- ja humputtelukäytössä. Toisinaan esiin tulevista haastavista piirteistään huolimatta se on kaikille tärkeä ja rakas!

2 kommenttia:

  1. Mä en tiedä vaivan periytyvyydestä, mutta heti tuli astutus mieleen...? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minisamba olisi kyllä niin ihana! :)
      Eläinlääkärit epäili, että vika saattaa olla synnynnäinen ja kehkeytynyt nyt näkyväksi tai jostain varhaisemmista ajoista peräisin. Tuskin kuitenkaan periytyvää on, eli sekin tietty olisi vaihtoehto!

      Poista